Miksi tutkijan kannattaa osallistua julkiseen keskusteluun?

Tutkimustietoa ja tieteellisiä asiantuntijoita haastetaan yhä herkemmin. Media suosii ”virallisen tiedon” kyseenalaistajia tai itsensä asiantuntijoiksi brändänneitä bloggareita, jotka vetoavat enemmän kokemukseen kuin koeteltuun tutkimustietoon. Asiantuntijan perinteiset hyveet kuten korkea koulutus tai syvällinen ammatillinen perehtyminen eivät ole enää samanlaista valuuttaa kuin ennen.

Ikäviä faktoja kertovat tutkijat ovat politiikoille joka paikan dosentteja. Sosiaalisen median samanmielisten kuplissa karismaattisten mielipidejohtajien näkemyksiä kyseenalaistavat tutkijat saattavat joutua vihapuheen tai suoranaisen vainon kohteeksi.

Miksi siis vaivautua? Olisiko parempi pysytellä akateemisen yhteisön suojissa, jossa tutkimustietoa ja asiantuntemusta sentään arvostetaan?

Ikävä kyllä tämä on pahin virhe, jonka tutkijat voivat tehdä. Jos tutkijat ja muut asiantuntijat vetäytyvät keskustelusta, julkisuuden pelikentän valtaavat muut. Rohkeasti mukaan siis.

Tutkija julkisena asiantuntijana

Tiedeviestintä ei ole vain oman tutkimuksen popularisointia. Se antaa tilaisuuksia osallistua julkiseen keskusteluun. Julkisen asiantuntijan rooli kannattaa siis ymmärtää laajemmin. Mediassa tutkijat pääsevät huomattavasti useammin ääneen haastateltavina erilaisista ajankohtaista aiheista. Tutkija voi ottaa roolin ilmiöiden tulkitsijana, yhteiskunnallisena osallistujana, politiikan kommentaattorina tai tietämyksen aukkoja ja ristiriitaisuuksia selvittävänä kriitikkona.

Asiantuntijoiden käyttö mediassa on yleistynyt. Journalismin lähdekäytännöt suosivat asiantuntijoiden käyttöä julkisuudessa esiin nousevien aiheiden taustoittajina ja kommentoijina. Sitä mukaa kun tutkijat tottuvat uutismedian toimintatapoihin ja oppivat hyödyntämään sosiaalista mediaa, osallistumisesta julkiseen keskusteluun voi tulla luonteva osa tutkijan ammattitaitoa.

Tutkijoiden ja asiantuntijoiden näkyvämpi rooli synnyttää tietysti myös kritiikkiä, sillä lisääntyvä julkisuus asettaa tutkijan julkisen tarkkailun alaiseksi. Mutta vaikka julkisuudesta ei voi poimia vain hyötyjä kuin rusinoita pullasta, siitä on luultavasti tutkijalle enemmän hyötyä kuin haittaa.

Vaikka julkisuudesta ei voi poimia vain hyötyjä kuin rusinoita pullasta, siitä on luultavasti tutkijalle enemmän hyötyä kuin haittaa.

Omaa asiantuntijuuttaan kannattaa käyttää silloin, kun sille on julkisuudessa kysyntää. Ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa miettimään, olisiko joku kollega sittenkin parempi kommentoimaan. Julkisuuden syklit ovat yhä nopeampia ja julkisen keskustelun kentillä tutkijat joutuvat myös kilpailemaan muiden kommentaattorien kanssa. Jos tutkija ei käytä ääntään, tilaisuuden käyttää joku muu.

Julkisuutta ei kannata pelätä, sillä toimittajat yleensä arvostavat tutkijoita ja haluavat heidän kommenttejaan. Toimittajien ja tutkijoiden kohtaamiseen on myös uusia foorumeja. Julkisuutta ei tietenkään voi hallita ja ikäviäkin yllätyksiä voi tulla. Mutta niistä aina oppii, ainakin jos haluaa.

Vaikeinta julkisuuden hallinta on verkossa ja sosiaalisen median foorumeilla. Mutta samalla ne avaavat tutkijalle monia uusia mahdollisuuksia kirjoittaa, esiintyä ja vaikuttaa. Siitä on todennäköisesti hyötyä myös akateemisella uralla.

Eikä asiantuntijoiden kyseenalaistaminen ei ole pelkästään huono asia. On tervettä, että yhteiskunnallisten instituutioiden ja asiantuntijoiden auktoriteettia kyseenalaistetaan. Suljetut vallan linnakkeet ja maallikoita holhoava asiantuntijapuhe eivät ole enää nykypäivää. Tieteen organisaatioillakin on opettelemista uudessa avoimuuden kulttuurissa.

Esa Väliverronen on viestinnän professori Helsingin yliopistossa.

Lisätietoja:

_{Väliverronen, Esa (2016) Julkinen tiede. Vastapaino, Tampere. 
Väliverronen, Esa (2015) ”Tiedeviestintä ja asiantuntijuus – tutkijoiden muuttuva suhde julkisuuteen”. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015):3, 221–232. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/126303/valiverronen.pdf?sequence=1}